madewithNvu80x15clear.png                                                                                                                                            10/24

Ensimmäinen sivu    Edellinen sivu    Seuraava sivu    Viimeinen sivu    Matkat-sivu

Matkakertomus 2003 (Slovenian lounaisosa, Garda-järvi ja Lindau)

Päivä 9. Päiväretki Postojnaan

13.7.2003

Ankaran - Predjama Castle - Postojnan tippukiviluolat, bussilla.

Aamulla kävelimme muutaman kymmenen metrin matkan alueen edessä olevalle bussipysäkille. Bussi saapui ja siitä hypähtänyt reilu viisikymppinen miesoppaamme tarkasti kuitit, päästäen meidät sen jälkeen sisälle ilmastoituun bussiin. Oli mahtavaa olla edes hetki viileässä, joka kostautui jonkin ajan kuluttua (nukuimme penkeillämme oppaan kertoessa lähes tauotta italiaksi, saksaksi ja englanniksi kunkin hetkisen lähimaaston tietoja).

Olipahan mies todellinen ammattilainen asialla, tunnisti heti Helsingin murteen ja heitti vähääkään miettimättä vastakommentit suomeksi takaisin – oli kuulemma tehnyt tällaisia oppaan töitä vuodesta 1999 ja sitä ennen kaksikymmentä vuotta vastaavia alan hommia risteilylaivoilla. Hän puhui niin hyvää englantia että Laurakin pystyi seuraamaan selostuksensa pääosat. Hatunnoston arvoinen, todellisen ammattilaisen suoritus josta piti laittaa matkatoimistolleen erillinen kiitos sähköpostilla (jollaista ei aikaisemmin ole tapahtunutkaan missään).

2003-Kuitteja-Slovenia-Predjama-Castle.gif

Predjama Castle oli 123-metriseen vuorenseinämään integroitu, niin vaikeasti valloitettava linna, että se oli kestänyt antautumatta hyökkäyksestä toiseen pitkiä aikoja. Se oli monikerroksinen, lisätiloina vuoren sisällä oleva luolaverkosto, sekin monessa tasossa. Edessä oli pieni turnajaiskenttäkin, kuten kuvasta näkyy. Kidutuskammiokin siellä oli, ei mitenkään viihtyisän näköinen paikka; linnan papin (vast.) kämpästä pääsi halutessaan seuraamaan omalta parvekkeelta kuulustelujen etenemistä..

On siellä saattanut talvisaikaan linnan pojilla puntissa tutista, sillä oppaan mukaan kahdenkymmenen pakkasasteen talvilämpötilat ovat paikan korkeudesta ja ilmastosta johtuen aivan normaaleja. Samasta syystä viereisessä kylässä rakennettavan upouuden omakotitalon seinätkin oli eristetty kuin kotonamme ikään.  Ei muuten löytynyt suomeksi käännettyä opaslehtistä vielä, monilla muilla eurooppalaisilla kielillä kylläkin. (45 48.945 N, 14 07.641 E, 508 m).

2003-Slovenia-Predjama-Castlen-ja-Postojnska-Jaman-sijainnit.gif

Tunnin omaehtoisen tutkinnan jälkeen matka Postojnan luolille jatkui, aikataulullisista syistä aterian merkeissä kaupungin keskustassa olleessa turistiravintolassa. Ruoka oli hyvää ja sitä tuli pöytään niin monta kattausta, että varmasti riitti jokaisen nälän sammuttamiseen. Tuskin olisi omatarvereissulla tuollaista tullut tilatuksi, etenkään sellaisessa ulkolämpötilassa. Salaatistakaan ei tullut jallaa tai muita turistiripulin oireita, hyvä niin. Ruoka kuului hintaan, juomat tietenkään eivät.

Ruokailu- ja siirtymisaika luolille riitti juuri ja juuri, kun yksi mummeli hävisi kesken kaiken johonkin ja joku toinen tyyppi unohti osan tavaroistaan ravintolaan: ehdimme viimeisellä mahdollisella minuutilla luoliin menevään junaan. Muuten olisimme joutuneet odottamaan tunnin seuraavaa lähtöä. (45 46.901 N, 14 12.321 E, 525 m)

Alkuun

http://www.postojnska-jama.si/en/opg_e.htm

En ole tuollaisessa kompleksissa koskaan aiemmin vieraillut, joten yllätys oli suuri! Kyllä kannatti käydä, semminkin kun nuo olivat kuulemma suurimmat luolat niistä reilusta seitsemästä tuhannesta, joita Sloveniassa kuulutusten mukaan on.

Ottaen huomioon kuinka hitaasti pilarit ovat muodostuneet, olisi lasten mittaisten kivitappien (142 cm) teko vienyt luonnolta siinä ympäristössä aikaa hulppeat 14 200 vuotta – ja ne olisivat silloinkin järkiään sieltä pienimmästä päästä.

Tippukiviluolien oppaat olivat helisemässä itsestään välkkyvien kameroiden kanssa, käsirysyltä säilyttiin mutta äänenpainot olivat aika painokkaita, Magliten valokeilan poimiessa "räikeimmät" tapaukset väkijoukosta kaikkien nähtäville. Turhaa työtä, kun kyse oli kuitenkin heidän omien kuviensa kaupan parantamisesta.

Ollapa pyörässä jo sellainen kynämäinen, vedenpitävä värillinen videokamera keulassa ja perälaukussa vaikka minikokoinen hi-8/dv-/joku muu nauhuri, jotka olisi helposti saanut irti ja kiinni takin kaulukseen/sivutaskuun. Sille olisi ollut käyttöä Alppimaisemien mutkien taltioinnissakin..

Osa maanalaisesta matkasta eli parhaat näköalapaikat käveltiin, märistä kivilattioista ja portaista huolimatta ilman liukasteluja, saapuen lopulta valaistulle vesialtaalle (juuri ennen paluujunaan nousemista). Altaassa uiskenteli kuusi vajaan vaaksan mittaista sokeata luolaeläintä, jonkinlaisia salamantereita joita ei löydy mistään muualta. Ne syövät ruuakseen kaikenlaisia leviä ja ovat altaassa parisen viikkoa ennen vuoron vaihtoa, ilmeisesti kirkas valo oli rasite sokeallekin eläimelle. Kaikenlaista sitä kehittyy pimeäänkin kun aikaa riittää. Luolan alkuosastakin oli kuulemma löydetty jälkiä alkuihmisten käynneistä, jotain ne puhuivat Neaderdahlin ihmisten jättämistä merkeistä.

Moni kuvasi tässä luvalla tai luvatta. Muita esimerkkikuvia sisältä 1 ja 2.

Paluu takaisin maanpinnalle tasaisesta kymmenen asteen lämpötilasta oli iholle pienehkö shokki: yli kahdenkymmenen lämpöasteen nousu muutaman metrin matkalla. Onneksi bussin lähtöön oli aikaa enää puolisen tuntia joten pääsimme aika nopeasti takaisin viileään (nuokkumaan).

Leirintäalueemme infossa kiitimme matkatoimiston tyttöä oivallisista matkajärjestelyistä, omien pyörien käyttö noissa olosuhteissa olisikin ollut tosi huono vaihtoehto näin järjestetyn päivän antiin verrattuna.

Päivän aikana viereemme samalle tontille oli majoittunut paikallinen motoristi tyttöystävänsä kanssa (mikäs siinä, tulipahan siten enemmän pyörien ja telttojen ympäristöä valvovia silmiä samalle alueelle). Kaverilla oli jonkin verran naarmuinen kuussataakuutioinen R-Kawa, joka ilmeni myöhemmin kolaripyörästä parin vuoden aikana korjatuksi ja ensimmäistä ajokauttaan käytössä olevaksi. Osia sai kuulemma oikein hyvin joten homma oli sikäli helppoa.

Kaveri kertoi myös että edelleenkään EI sateella kannata pitää mitään kiirettä heikäläisellä tiestöllä: asfaltti muuttuu aivan sietämättömän liukkaaksi etenkin siellä mihin on valunut naftaa, öljyä tai muuta vastaavaa lisäliukastetta – siis melkein joka paikkaan. Näimme itse Irman kanssa sen –87 vähän alempana Opatijassa, nykyisen Kroatian puolella (hipaisu kävelyvauhdissa etujarruun ja peilinkappaleet lentelivät tuota pikaa ympäriinsä). Tilanne ei siis ollut muuttunut mihinkään kuluneista vuosista huolimatta.

2003-Slovenia-Avtokamp-Adria-Ankaran.gif

Alkuun    Ensimmäinen sivu
   
Edellinen sivu    Seuraava sivu    Viimeinen sivu    Matkat-sivu